sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä
Alkuteos: The Weed that Strings the Hangman's Bag, suom. Laura Beck
Bazar 2014
389s. (E-kirja)

Toinen reissukirja vielä jakoon. Oli tosiaan pakko lainata vielä toinenkin e-kirja, kun edellinen tuli luettua loppuun jo ennen paluulentoa. Päätin ottaa testiin Flavia De Luce -sarjan toisen kirjan. Ensimmäinenhän ei minua aivan täysin vakuuttunut, mutta onnekseni sain rohkaisevaa kommenttia siitä, että seuraava kirja olisi jo parempi ja uskalsin jatkaa vielä seuraavan kirjan pariin.

Toisessa osassa Flavia pääsee jälleen ratkomaan murhaa, kun kuuluisan nukketeatterin vetäjä Rubert Porson surmataan kesken näytöksen. Aluksi vaikuttaa siltä, että Porson nukketeattereineen ja apulaisineen saapui vain sattumalta Flavian kotikaupunkiin, mutta tarinan edetessä ja Flavian saadessa salaisuuksia selville, löytyykin Porsonin ja Bishop's Laceyn väliltä yhteyksiä. Näyttää siltä, että tapaus liittyy jotenkin muutamien vuosien takaiseen kuolemantapaukseen, jossa läheisen maatilan viisivuotias poika löydettiin hirttäytyneenä metsästä. Nokkela Flavia saa kuin saakin tapauksen ratkaistua ja taas sellaisin kääntein etten ainakaan minä osannut kirjan alussa odottaa tällaista loppuratkaisua. 

Kirjassa oli paljon uusia hahmoja, kuten nukketeatterin Herra Porson ja hänen apulaisensa Nialla sekä maatilan asukkaat. Uudet hahmot ovat luonnollisesti tärkeitä tarinan kannalta, mutta itseäni kiinnosti ehdottomasti enemmän tutustua lisää Flaviaan ja hänen siskoihinsa, jotka eivät vieläkään tule toimeen keskenään. Kirjassa saatiin myös uutta tietoa tyttöjen jo edesmenneestä ädistä ja tämä äidin tapaus onkin yksi sellaisista, joiden uskon ja toivon kehittyvän sarjan edetessä. Omaksi suosikikseni henkilöistä nousi kuitenkin perheen hovimestari Dogger, joka vaikuttaa jollakin tavalla niin herttaiselta ja fiksulta vanhalta mieheltä. Pidin Doggerista jo ensimmäisessä kirjassa, mutta tämä toinen osa vahvisti vain mielipidettäni hänestä. 

Pidin tästä toisesta kirjasta ensimmäistä enemmän ja se tulikin luettua ihan muutamassa päivässä. Vaikka tarina eteni alkuun melko hitaasti ja murhakin tapahtui vasta kirjan puolivälin paikkeilla, oli kokonaisuus edellistä houkuttavampi ja puoleensavetävämpi. Edellisessä osassa toivoin vielä lisää jännitystä, mutta tämä kirja ei ollut edes niin jännittävä kuin edellinen. Siitä huolimatta tämä kirja toimi kokonaisuuten ja osoitti ainakin minulle sen, että dekkari voi toimia ilman jatkuvaa jännitystäkin. Tämä toinenn osa varmisti sen, että jossakin vaiheessa aion jatkaa tätä sarjaa vielä eteenpäin ja katsoa mihin Flavian tarina kehittyy. 

★★★★

torstai 16. marraskuuta 2017

Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens

Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens
Alkuteos: Simon vs. the Homo Sapiens Agenda, suom. Lotta Sonninen
Otava 2017
253s. (E-kirja)

Reissuun lähtiessämme unohdin kokonaan ottaa luettavaa mukaan ja aloinkin lentokentällä pikaisesti selailemaan kirjaston e-kirjavalikoimaa. Ensimmäinen tutulta kuulostanut kirja oli tämä Becky Albertallin teos ja päädyinkin lataamaan sen puhelimelleni. Ajattelin tässä olevan juuri sopivasti sivuja luettavaksi lennoille ja mahdollisesti myös illoille, mikäli jotakin silloinkin kerkeää lukemaan. Simonin tarina veti kuitenkin sen verran vahvasti puoleensa, että jo toisena iltana valvoin aivan liian pitkään lukien tätä kirjaa ja pian huomasinkin sen loppuneen jo ennen reissua ja paluulentoa. 

Minä, Simon, Homo Sapiens kertoo Simonista,  joka on lukiota käyvä nuori. Simon on myös homo ja Simonin homous onkin tämän kirjan keskeisin teema. Simon tapasi koulun juorusivustolla mystisen Bluen, jonka kanssa hän on lähetellyt sähköposteja. Simon ei tiedä, kuka Bluen nimimerkin takana on. Hän tietää vain kyseessä olevan joku toinen saman koulun poika, joka myöskin on homo. Blue on ainoa ihminen, jolle Simon on paljastanut olevansa homo, mutta myös eräs Martin Adison saa tämän selville luettuaan koulun koneelta Simonin ja Bluen sähköposteja. Martin alkaa kiristää Simonia ja uhkaa  paljastaa homouden. Kommelluksilta ei voida välyttyä, kun Simon yrittää säilyttää salaisuutensa ja samaan aikaan selvittää, kuka Blue oikein on.

Simonin tarina on helppolukuinen ja hyvänmieleinen kirja, jossa vuorottelevat itse tarina ja Simonin ja Bluen sähköpostikeskustelut. Yritin kovasti arvailla, kuka Blue oikein on, mutta en onnistunut osumaan oikeaan. Simon on päähenkilönä oikein sympaattinen ja pidin kovasti myös hänen perheestään sekä ystävästään Abbysta. Toisesta ystävästä Leahista en niin pitänyt, vaikka toisaalta ymmärränkin hänen reaktionsa, kun hän yhtenä Simonin pitkäaikaisimpana ystävänä saa kuulla homoudesta vasta viimeisten joukossa. Onneksi myös Simonin ja Leahin välillä kaikki kääntyi lopussa parhain päin. 

"- Ai me Leahin kanssa? kysyn. Mutta minähän olen homo. HOMO. Hooooomooooo. Voi taivas minun todellakin pitää kertoa Abbylle."

Jos et ole tätä kirjaa vielä lukenut niin tee se. Kirja on nopealukuinen ja mukaansatempaava kertomus tärkeästä aiheesta. Albertalli osaa kirjoittaa taitavasti ja samaistuttavasti. Kirja ei sisällä mitään kummallisuuksia, se on vain kuvaus tavallisen pojan elämästä ja silti se on todella kiinnostava. Ehkä juuri se todentuntuisuus on tekijä, joka tässä kirjassa vetää lukijan mukaansa. Olisin jatkanut lukemista mielelläni vielä pidempäänkin. Kirja tuntui loppuvan kesken, vaikka samalla siinä ehti jo tapahtua paljon kaikenlaista. Nyt ainakin jokaisella lukijalla on mahdollisuus itse päättää, miten Simonin tarina jatkuu. 

★★★★★

tiistai 7. marraskuuta 2017

Kirja, joka jäi kesken

Pitkästä aikaa taas blogin parissa. Tuntuu, että kirjoitustaidotkin ovat ihan ruosteessa, mutta kokeillaan. Syksyni on ollut kovin kiireinen, joten lukeminen on jäänyt lähinnä koulukirjojen puolelle. Samalla valitsin vapaa-ajan lukemiseksi kirjan, joka aiheutti minulle todellisen, melkein kahden kuukauden pituisen lukujumin. Ei siis ihme ettei tänne bloginkaan puolelle ole ollut kerrottavaa. Lukujumini laajeni jopa sellaisiin mittoihin, että muidenkin blogien selailu jäi kokonaan ja koko blogitouhu jäi täysin  taka-alalle. Nyt kuitenkin päätin selättää lukujumini ja ratkaisukin siihen on löytynyt:

jätin kirjan kesken.

232 sivua sain luettua, kunnes totesin jättäväni kirjan kesken.

Olen sellainen lukija, että kirjan aloitettuani haluan saada sen myös loppuun. Muistan lukioaikaisen äidinkielenopettajan sanoneen, että jos kirja ei 50 sivun jälkeen vakuuta jätä se kesken. Ja voi kuinka moni hyvä lukukokemus olisi jäänytkin väliin, jos tuota neuvoa olisin noudattanut. Siksi olen todennut paremmaksi vaihtoehdoksi lukea kirjat kannesta kanteen, eihän sitä tiedä, mitä kirjan lopussa tapahtuu, eikä kirjaa voi tuomita lukematta sitä kokonaan. Mutta entä jos kirja ei vain etene? Miksi se pitäisi väkisin lukea loppuun asti?

Päädyin nyt vihdoin siihen ratkaisuun, että ei kirjaa silloin tarvitsekaan lukea loppuun. On ihan naurettavaa kiduttaa itseään huonon tai itselle sopimattoman kirjan parissa tolkuttoman pitkiä aikoja, kun maailma on hyvääkin kirjallisuutta pullollaan. Eihän siitä kirjasta tarvitse sen kummempaa tuomiota antaa, kuin todeta, että kesken jäi. Eiköhän se kerro jo riittävästi kirjasta ja minun mielipiteestäni sitä kohtaan. Kaikki kirjat eivät vain ole kaikille ja lukemisen olisi kuitenkin tarkoitus viihdyttää ja tuottaa hyvää mieltä tuskan ja pakottamisen sijaan.

Tässä hieman selityksiä sille, miksi minä jätin varmaankin ensimmäistä kertaa elämässäni kirjan kesken. Seuraavaksi täytyykin sitten marssia kirjastoon hakemaan jotakin mieluisampaa luettavaa, eiköhän näillä yksi harvinaisen selkeä lukujumikin tule selätetyksi.


Kesken jäänyt kirja oli Eka Kurniawanin Kauneus on kirous. Kirjan alku oli lupaava ja ensimmäiset vajaa sata sivua etenivätkin sujuvasti. Tämän jälkeen jokin kuitenkin alkoi tökkimään ja lukeminenkin hidastumaan. En osaa sanoa yhtä syytä, mikä kirjassa oli vikana, mutta minulle se ei sopinut. Toisinaan kirja eteni ihan sujuvasti, mutta siihen tarttuminen tuntui hankalalta ja niimpä lukeminenkin venyi. Kirja oli omaan makuuni ehkä hieman liian sekava, en aina pysynyt tapahtumien ja henkilöiden mukana, toki katkonainen lukutyylikin vaikutti asiaan. Suurin syy keskeyttämiseen oli kuitenkin pituus. Jätin kirjan noin puolivälin paikkeilla kesken ja silti olin lukenut jo yli 200 sivua. Jos kirja olisi ollut lyhyempi, olisin sen todennäköisesti vaikka hampaat irvessä lukenut sen aivan loppuun asti.

Minua kiinnostaisi kuulla myös muiden suhtautumisesta kirjan kesken jättämiseen. Toisille varmaankin ihan arkipäivää, mutta en kai ole ainoa, jonka periaatteena on ollut lukea huonokin kirja kituutellen kannesta kanteen?

maanantai 2. lokakuuta 2017

Syyskuun kirjat


Syyskuu meni silmiä räpäyttäen ohi, juurihan minä vasta palasin opintojen pariin ja nyt ne ovat olleet jo kuukauden päivät täydessä vauhdissa. Kalenterini mukaan minulla ei ollut lähes lainkaan vapaata koko kuukauden aikana, mutta silti olen kerennyt lukeakin ihan hyvin. Kirjojen pariin on ollut ihana iltaisin rauhoittua ja saada ajatukset muualle kiireisten päivien jälkeen. Olen yrittänyt lukea edes vähän joka päivä, mutta en ole ihan siihen pystynyt. En kuitenkaan halua tehdä lukemisesta pakkopullaa, sillä silloin koko hommasta menisi into. Usein kuitenkin aloittaminen tuntuu vaikealta, mutta lopulta kirjan pariin rauhoittuminen tekee todella hyvää. Siispä seuraavana syyskuussa luettua.

SYYSKUUSSA LUETUT:
1. Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä (postaus tulossa)
6. Timo Parvela & Bjørn Sortland: Kepler62 - Kirja viisi: Virus (postaus tulossa)

Tämän kuukauden teema oli selvästi Kepler62! Sarjan kaksi ensimmäistä osaa luin noin vuosi sitten ja nyt sen seuraavat osat veivät taas aivan mukanaan. En malta odottaa, että pääsen lukemaan sarjan kuudennen ja viimeisen osan. Keplerin lisäksi pääsin myös syksyn uutuuskirjojen pariin peräti kahden kirjan verran. Molempien lukemisesta nautin, joten hyvin olen osannut valita uutuuksista niitä itselleni sopivia. Muutenkin syyskuussa lukemani kirjat olivat kaikki oikein onnistuneita valintoja. Olen varmaankin kehittynyt jo pikkuhiljaa tuntemaan omaa kirjamakuani ja huonoja valintoja tulee tehtyä entistä harvemmin. Toisaalta välillä saisi kyllä haastaa itseään myös hieman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Sivuja syyskuussa kertyi 1376, joista toki Keplerien myötä suuri osa kuvitettua kirjaa.

Lokakuussa edessä on vuoden ensimmäiset tentit, katsotaan kuinka paljon saan luettua muutakin kirjallisuutta tenttikirjojen lisäksi. Tavoitteena saada ainakin jo aloitettu Kauneus on kirous loppuun. 

perjantai 29. syyskuuta 2017

Mikko Aaltonen: JHT - Musta Lammas

Mikko Aaltonen: JHT - Musta Lammas
Otava 2016
15h 31min (äänikirja, lukija Paavo Kerosuo)

Voihan Cheek ja Musta Lammas. Tässä on kirja, jota minun ei pitänyt ikinä lukea tai tässä tapauksessa kuunnella, mutta jokin sai minut tarttumaan tähän ja valitsemaan sen kuunneltavaksi. Ja onneksi valitsin, sillä tämä teos toden totta yllätti ja pelkästään positiivisesti. Joskin pienoisen pettymyksen toi se, että näytettä kuunnellessani lukijana toimi Jare itse, mutta oikeasti lukijana toimikin sitten Paavo Kerosuo. Ei sillä, että hän olisi ollut huono lukija, mutta olisihan se ollut ihan eri kuunnella tätä kirjaa itsensä kirjan keskiössä olevan Jaren lukemana.

Kirjan aihe tuskin kaipaa sen kummempia esittelyjä. Kyseessä on siis Chrekin eli Jare Henrik Tiihosen elämäkerta lapsuudesta aina viimevuosiin asti. Lapsuus ja nuoruus sekä Cheekin uran alkuvaiheet saavat kirjassa selvästi isomman roolin, mikä ei ainakaan minusta ollut lainkaan huono juttu. Kirja lupaa kertoa kaunistelematta Jaren tarinan nuoresta lahtelaispojasta koko Suomen tuntemaksi tähdeksi ja sen lupauksen kirja kyllä lunastaakin. Itselleni tuli todella paljon uutta tietoa Jaresta, joskaan en hänestä juurikaan uutisotsikkoja enempää ennen tätä kirjaa tiennyt. Jaren itsensä lisäksi kirjassa pääsevät ääneen myös monet läheiset tai jollakin lailla hänen uraansa vaikuttaneet henkilöt. Se oli ehdottomasti hyvä valinta, sillä oli mielenkiintoista saada vähän toisenlaistakin näkökulmaa tapahtumiin.

"Jouduin kertomaan paljon asioita, joista en ole ylpeä. Asioita, jotka saavat minut näyttämään kusipäältä. Asioita, jotka saattavat kääntää monen diggarin kelkan suhteessa Cheekiin. Mutta totuus on vaputtava. Ei tarvitse olla parempi kun oikeasti on."

Oma suhteeni Cheekiin on ehkä hieman ristiriitainen. Kuuntelin hänen musiikkiaan joskus nuorempana hänen uransa alkupuolella. Oikeastaan pikaisen laskutoimituksen jälkeen tajusin olleeni silloin noin. 9-10 vuotias, eli todella nuori vielä. Apua, mitä musiikkia olenkaan silloin kuunnellut. Tämän historian vuoksi kirjan parasta antia olikin noille ajoille liittyvät tarinat, joita oli oikein mukavasti. Oli mielenkiintoista kuulla taustoja sellaisille biiseille, joita on itsekin kuunnellut. Myönnän myös ihan muutaman kerran tätä kirjaa kuunnellessani palanneeni Cheekin biisien pariin. Esimerkiksi Raplaulajan vapaapäivä, Avaimet mun kiesiin ja Tuhlaajapoika ovat soineet spotifysta vähän turhankin useasti. Melko nostalgiset fiilikset näistä biiseistä on tullut ja siksi niihin onkin ollut hauska palata vuosien jälkeen.

Kasvaessani Cheekin musiikkikin jäi taustalle satunnaisia auton radioista soineita biisejä lukuunottamatta. Cheek on mielestäni ollut myös jotenkin vastenmielinen henkilö ja suoraan sanottuna oma kuvani hänestä on ollut kovin itsekeskeinen ja ylimielinen, enkä ole hänestä viime vuosina kovinkaan paljon pitänyt. Jollakin tavalla tämä kirja onnistui kuitenkin hieman kääntämään päätäni, vaikka en vieläkään voi faniksi tunnustautua. Kirja kuitenkin avasi sitä, mitä vaatii saavuttaa noin huikeita asioita, joita Jare on saavuttanut ja luonnollisesti silloin vaaditaan itsekeskeisyyttäkin. Helpolla menestys ei kuitenkaan ole tullut ja senkin sai tämän kirjan kautta huomata.

Veikkaan etten olisi tätä kirjaa ikinä tullut lukeneeksi, mutta näin kuunnelleen reilu 15 tuntiakin meni yllättävän nopeasti. Tämä oli taas hyvä osoitus siitä, kuinka äänikirjoilla olen saanut laajennettua kirjavalikoimaani entisestään. Peukut siis myös äänikirjoille.

★★★★